Kopiojakkara

Löylykauhaoppilas

Kopiosorvasin koivusta neljä jalkaa, joista ajattelin tehdä tuolin selkänojineen kaikkineen. Tuoli-innostus laantui lyhyeen, mutta jalat jäivät. Olihan niille jotakin tehtävä. Tämä jakkara oli ehdottomasti vastahakoisin työ, vaikka lopputulos näyttää muutama kuukausi jakkaran valmistumisen jälkeen jo hyvältä minunkin silmiini.

Kävin seuraamassa Uppohankihiihtäjän opetusta viikon ajan yläkoulussa teknisen tunnilla. Uppohankihiihtäjä pohdiskeli toisinaan, miksi osa valinnaisryhmän oppilaista valitsee teknisen, jos motivaatio riittää löylykauhaan (mikä ei ole nätisti sanottu ainakaan meidän pajalla). Kopiojakkaraa tehdessäni tunsin olevani löylykauhaoppilas, koska alkuodotukseni oli korkealla sorvaamisen suhteen - nyt kokeilen jotakin jännää! Taidot ja rohkeus kysyä, etsiä tietoa ja kokeilla eivät kuitenkaan riittäneet yrittämään ja ylittämään itseäni, joten päädyin kopiosorvaamaan (halusin toki kokeilla myös puoliautomaattisorvia). Sorvaus oli hauskaa, mutta jakkaran valmistusprosessissa ripustauduin täydellisesti oma-aloittemuttomuuteen ja ohjaajan vietäväksi. Jakkara saatiin kasaan ja nätiksikin, mutta monta turhautunutta hetkeä se vaati.

Jakkaran kansi

Valmistin jakkaran kantta varten neliön muotoisen liimalevyn. Sattui loimukoivu. Ensin ilahduin, sillä taitavat puusepät valmistavat loimukoivusta vaikka ja mitä, mutta poratessa ilo muuttui tuskaksi. Loimukoivun syysuunta vaihtelee kauttaaltaan, joten sen höylääminen ja työstäminen siistiksi on vaikeaa, sillä vastakkaiseen syysuuntaan puu on altis lohkeamaan.



Virittelimme ohjaajan kanssa pylväsporakoneeseen tuet, jotta saisimme jakkaran jalkojen reiät porattua sopivasti vinoon, eli noin 10 astetta suorasta kulmasta ulospäin. Tässä vaiheessa tarkoitus oli tehdä neliskulmainen jakkara / yöpöytä.

Auts.



Auts.


Miksi näin kävi? Lohkeamat tulivat kannen oikealle puolelle, sillä porasin alapuolelta. Syöttönopeus oli liian kova, sillä ohjaajan hitaampaakin hitaammin poraama reikä ei lohjennut. Porasin tyhjän päällä, mikä edesauttaa lohkeamista.

Mitä teen toisin? Seuraavat reiät (kuva alhaalla) porasin alapuolelta oikealle puolelle, sillä se puoli, mistä porataan, säilyy yleensä lohkeamilta. Loppuvaiheessa oli porattava niin hitaasti, että terä juuri ja juuri irrotti lastua. Asetin alle kannen kokoisen MDF-levyn palasen, jotta poranterällä olisi varsinaisen kannen lävistettyään vielä tukipintaa, eikä terä lähtisi repimään reunoista.

Toimii.

Käytössä oli tavallinen puuporan terä, koko 24mm. Sopiva kierrosnopeus noinkin isolle terälle tiivistä koivua porattaessa on noin 400 kierrosta minuutissa. Mitä isompi terä, sitä pienempi kierrosnopeus, mikä on ainakin itselleni ollut vaikea sisäistää. Itse tekemällä sen on kuitenkin viimein omaksunut ajatteluunsa. Tieto on erittäin hyödyllinen, ja sitä on mielestäni painotettava oppilaille, jotta eri materiaaleja ei porata millä tahansa kierrosnopeudella. Liian suuri nopeus kuumentaa terää. Ja nimenomaan oppilaiden on saatava tehdä itse ja kokeilla, sillä muuten tätä ei voi ymmärtää.




















Neliön nurkkiin poratut reiät lohkesivat niin pahasti, että oli turvauduttava suunitelma B:hen, joka sysättiin pois liimalevyntekohetkellä, kun en loimukuvioita raahinut liiaksi sahata. B-suunnitelma oli tehdä kannesta pyöreä. Ennen kannen pyöristämistä porasimme uudet reiät kantapääoppeja hyväksi käyttäen.

Jälkeenpäin ajateltuna, kannen pyöristäminen olisi ollut kaikkein helpointa CNC-jyrsimellä, sillä oikein mitoitetun ympyrän koodi olisi riittänyt siistiin ympyrään. Mutta tämä kansi pyöristettiin käsipelillä niin, että löin vanerinpalasesta naulan läpi. Katkaisin naulan pään, jolloin siitä jäi törröttämään vain muutama milli vanerin pintaan. Mitoitin kanteen keskikohdan, ja asetin keskikohdan naulan päälle. Kun alustan kiinnittää vannesahan tai nauhahiomakoneen pöytään sopivalle etäisyydelle terästä / nauhasta, kantta voi pyörittää keskipisteensä ympärillä ja säde pysyy samana. Kyllä näinkin ympyrän saa.

Jalkojen mitoittaminen ja tukeminen

Mitoitus tapahtui niin, että mallasin jalkoja kanteen kannen ollessa pöydällä. Hioin jalkojen päitä eli tappiosuuksia, kunnes ne olivat hieman naftit reikiin. Jakkaran saattoi kääntää nyt oikein päin, ja naputtelemalla jalat ja kannen sai suoraan. Kun jalat olivat saman pituiset, oli aika porata niihin reiät.

Päätin vasta jälkikäteen, että teen jakkaran jalkohin vaakasuuntaiset tukirimat. Tämä päätös vaikeutti poraamista huomattavasti, sillä pyöreä jalka oli tuettava joka suunnasta. Noona nimittäin jakkaransa jalkoihin reiät jo ennen sorvaamista omassa projektissaan, jolloin poraaminen oli tietenki helpompaa. No, virittelemällä sain reiät poratuksi. Mestari ehkä itkee, kun näkee tämän kuvan, sillä porasin reiät omalla ajalla omien ajatusteni mukaan.

Alla oleva kuva esittää selvitytymisstrategiaa, jolla sain porattua reiät lähestulkoon oikeisiin suuntiin. Piirsin siis jokaisen jalan päähän keskikohdat, kun jalat oliva kiinni jakkaran kannessa. Oikean asennon löytyminen helpottui, kun vaakaviivan asetti pöydän suuntaisesti.

Kun jalat oli porattu, sahasin 20mm pyörörimasta kaksi kappaletta samanmittaisia tukirimoja.

Alunperin en ollut suunnitellu jakkaraan tukirimoja, mutta ilman niitä siitä ei oli tullut istumisen kestävää. Jälkikäteen ajateltuna jakkara näyttääkin paremmalta rimojen kanssa kuin ilman.

Seuraavaksi siistin kannen, jossa oli reunassa kahdessa kohdassa poraamisen jäljiltä riskuja. Ajoin reunat alajyrsimellä pyöreämmäksi ja hioin vielä hieman enemmän pyöristystä käsin. Sitten hioin käsihiomakoneella alapinnan siistiksi, sillä liimaamisen jälkeen se olisi ollut vaikeampaa.

Kaikki oli valmista liimaamista varten. Liimaaminen jännittää yleensä kaikista eniten, sillä irrallisten osien tekemiseen on nähnyt vaivaa, ja jos osat liimaa vinoon yhteen, lopputulos ei silmiä hivele. Ei ollut ihan ongelmatonta tänäänkään. Ensin liimasin jalat kanteen, sitten laitoin ylemmät rimat ja lopuksi alemmat. Vinot muodot kiilasivat toisiaan tukevaksi, ja kantta ei tuntunut saavan millään suoraan. Useamman minuutin puuvasaralla paukuttelun jälkeen vatupassi näytti suoraa, ja mitta kannen pinnasta pöydän pintaan oli kaikkialta sama. Vielä piti ottaa ristimitta, eli vastakkaisten jalkojen tuli olla samalla etäisyydellä toisistaan.

Ta-taa! Pintakäsittelin jakkaran OsmoColorin koivunsävyisellä vahalla kaksi kertaa. Vaha pintaan, kuivuminen, kiillotus ja sama uudestaan. Niinkuin jo Karate-Kidistä aikanaan opimme: wax on, wax off.

Seuraavana päivänä liimaamisesta Puukkomies väläytti tällaisen idean Puuproffan sivuilta: 

Niin. Asioita voi tehdä niin monella tapaa. Olisinpa tajunnut kysyä ja ottaa selvää. Kopiojakkara oli kuitenkin jostakin syystä niin vastahakoinen työ tehdä, että halusin sen mahdollisimman nopeasti valmiiksi. Kuvassa oleva ratkaisu ei vaatisi liimaa ja tekisi kannesta irrotettavan, mutta olen ihan tyytyväinen liimattuunkin lopputulokseen. Tukipuut kiilaavat jalkoja sen verran, että kansi tuskin tulee lähtemään irti lähitulevaisuudessa.

Niinhän mää luulin! Kun ensimmäisen kerran rohkenin istahtaa jakkaralle, kuului crashboombang ja kansi painui ja jalat nousivat ylös. Ei harmittanut, sillä nyt oli idea takataskussa. Eikun uudestaan hommiin.

Irrotin kannen ja kehikon toisistaan. Sahasin ohuita viilunpaloja, joista vuolin reiän halkaisijan levyisiä lastuja. Sahasin käsisahalla jalkojen päihin vinottain jakkaran kannen syvyiset lovet. Asetin kannen paikalleen ja naputtelin kiilapalat loviin. Jakkarasta tuli heti valmis ilman liimaa, ja tukeva kuin mikä! Yhteistyö ja rupattelu osottautui yksinkertaisen jakkarankin valmistuksessa erittäin tärkeäksi.